IRA VAINIKAINEN

Tekijä: Ira

  • Se tärkeämpi kestävyysvaje

    Valtiovarainministeriön perinteinen eduskuntavaaleja edeltävä virkamiespuheenvuoro tuotiin julki maanantaina 4.2. Kuten aikaisemminkin, edelleen valtiovarainministeriö korostaa julkisen talouden kestävyysvajetta ja tarvetta sopeuttaa menoja, eli toisin sanoen leikata etuuksista tai palveluista. Kestävyysvajeen laskemiseen liittyviä epävarmuuksia on hyvin tuotu esille esimerkiksi Kansan Uutisissa. 

    Talouden tasapaino ja hallinta ovat toki tärkeitä asioita, mutta eivät tärkeimpiä. Pelkkä raha ei nimittäin ratkaise eikä varsinkaan peruuta globaaleja, ekosysteemejä ravisuttavia ympäristökriisejä, niistä tärkeimpänä ilmastonmuutosta.

    Suomalaisten velka kasvaa joka päivä. Vuosittain uusiutuvia luonnonvaroja käytetään velaksi 2/3 vuodesta, eli 200% enemmän kuin mitä kestävä taso olisi. Sen rinnalla Euroopan unionin rahaliiton vaatimukset siitä, että valtionvelka olisi korkeintaan noin 60 % bruttokansantuotteesta, vaikuttaa jo hiukan pienemmältä murheelta. Myös materiaalisella jalanjäljellä mitattaessa on havaittavissa merkittävää kestävyysvajetta, sillä suomalaisen tavanomainen kulutus on viisinkertainen kestävään tasoon nähden. 

    Kotimaan kamaralla päästömäärien kasvu on joidenkin päättäjien mukaan saatu taittumaan. Hiilipäästöjen suhteen oma pesä vaikuttaa ensisilmäyksellä puhtaalta, mutta velka onkin piilotettu hiiliparatiiseihin. Suomalaisten hiili-intensiivistä elämäntapaa tämä ei ole hillinnyt, vaan hyödykkeiden tuotanto on viety toisaalle, jolloin niistä syntyvät päästötkin jäävät tuotantomaihin ja Suomen tilastot näennäisesti kaunistuvat.

    Olemme siis edelleen tiellä, jolla ei voi jatkaa. Toimillamme kiihdytämme ilmaston muuttumista, elonkirjon harvenemista ja jokaisen elämälle välttämättömien resurssien vähenemistä. Tämä on se kestävyysvaje, joista täytyy puhua niin kohta koittavissa eduskuntavaaleissa kuin niiden jälkeenkin, kunnes ekologiset tulomme ja menomme on tasapainotettu kestävälle tasolle.   

  • Hyvä, paha hallinto

    Hallinnosta puhutaan usein turhana, alati paisuvana ja resursseja syövänä tuottamattomana turhuutena. Väitän kuitenkin, että hyvin resursoitu hallinto on tehokkuuden tae. Silti se usein valikoituu säästämisen ja tehostamisen kohteeksi. Tämä on näkynyt erityisesti korkeakoululeikkauksissa, joiden jäljiltä opetus- ja tutkimushenkilöstö on joutunut ottamaan hallinnollisia tehtäviä itselleen sen sijaan, että alan ammattilaiset hoitaisivat niitä. Henkilöstö syventyisi taatusti mieluummin täydellä antaumuksella tutkimushankkeisiinsa ja opetustyöhönsä kuin hoitaisi vaikkapa matkalaskuja.

    Otetaanpa esimerkiksi myös kehitysyhteistyö. Usein toivotaan, että mahdollisimman suuri osa rahoituksesta ohjataan suoraan kehityskohteisiin, eli esimerkiksi kaivojen rakentamiseen tai tyttöjen kouluttamiseen. Houkutus minimoida hallinnon osuus on hyvää tarkoittavien ihmisten mielessä läsnä. Tosiasiassa nimenomaan hankkeen hyvällä hallinnoinnilla pystytään varmistamaan, että rahoitus saavuttaa ne kenet pitääkin. Kun tehdään yhteistyötä alueilla, joissa esimerkiksi korruptio on enemmän sääntö kuin poikkeus, on oltava olemassa byrokratiaa ja sääntöjä turvaamassa hankkeen onnistumista. Kadonneilla rahoilla ei auteta ketään. 

    Tosin on olemassa myös sitä turhaa hallintoa, mutta siitä ei viime vuosina päättäjillä ole ollut halukkuutta leikata. Ihmisten hyvinvoinnin ja toimeentulon tiellä on valtava järjestelmä, joka toimii tarpeettoman tiukkana portinvartijana ja peräti tien tukkeena ihmisen ja sosiaaliturvan välillä. Työttömyysturvan karenssimenettelyt ja toimeentulotuen hakemisen loppumaton paperisota pitävät huolen, että moni taloudellista tukea tarvitseva ei sitä saa. 

    Sen sijaan, että pienituloiset saisivat turvatun toimeentulon ja alojensa ammattilaiset keskittyä siihen minkä parhaiten taitavat, on päätöksenteossa toimittu päinvastoin. Ei tarvitse kuitenkaan olla kummoinenkaan nero nähdäkseen, että tilanteessa olisi voinut menetellä paremminkin. Enemmän hallintoa sinne, missä sitä kaivataan, ja vähemmän sinne, missä se on hyvinvoinnin esteenä. 

  • Toisaalla: Konkreettisia tekoja paremman maailman puolesta

    Koska kirjoitan monenlaisille alustoille, kuten lukuisien järjestöjeni blogeihin, tulen jakamaan tänne linkkejä näihin teksteihin. Ensimmäisenä jaan kesällä kirjoittamani tekstin nuorisojärjestöjen ympäristövastuusta. Tekstin pääset lukemaan tästä. Niin nyt kuin jatkossakin tulen otsikoimaan nämä muualla julkaistut tekstit ”toisaalla”.

  • Kasvispihvi ei kompensoi kaikkea

    Tämän viikon kenties puhutuimpia aiheita on ollut intin kasvisruokapäivä. Aloite kasvisruuan lisäämiseen tuli varusmiesten keskuudesta, ja perustelut liittyivät tiiviisti ruuan ilmasto- ja ympäristövaikutuksiin. Lihatuotannon ollessa merkittävä kasvihuonekaasupäästöjen lähde ja siten ilmastonmuutoksen aiheuttaja, askel päästöjä säästävämpään suuntaan on hyvä ja vastuullinen teko.

    Kasvisruokakauhistelujen ja puolustusministerin kukkakaalipirtelö-lausuntojen alle hautautuu kuitenkin merkittävämpi ilmastopoliittinen keskustelu, joka on vielä käymättä. Maanpuolustus on sivuutettu sekä kansainvälisissä ilmastosopimuksissa että kotimaisessa ilmastopolitiikassa. Päästövähennystavoitteet eivät koske maanpuolustusta, eivätkä myöskään sodankäyntiä. Öljyä ja muita luonnonvaroja nielevä aseteollisuus asiakkaineen jatkaa siis päästöjen tuottamista normaaliin tapaan, kun kaikki muut yhteiskunnan osa-alueet ovat ainakin sitoutuneet supistamaan aiheuttamaansa ilmastotaakkaa.

    Puolustusvoimilla on toki omia ilmastotavoitteita, mutta ne keskittyvät lähinnä rakennusten lämmitysenergiasta säästämiseen ja raskasajoneuvokuljettajien kouluttamiseen kohti taloudellisempaa ajotyyliä. Nämä eivät yksinkertaisesti ole riittäviä toimia. On käytävä rehellinen keskustelu siitä, millaista ja kuinka laajaa puolustustoimintaa on vastuullista harjoittaa ilmastokriisin puitteissa. Tämä keskustelu on vietävä myös kansainvälisille areenoille, joilla meitä suuremmat puolustuspoliittiset toimijat ovat laput silmillä tosiasioilta.

    Jos emme toimi, annamme karun viestin valinnoistamme kärsiville sukupolville: törsäsimme välinpitämättömästi aseisiin sen sijaan, että olisimme kamppailleet tosissamme ilmastonmuutosta vastaan.